torstai 28. marraskuuta 2013

Terveisiä (per***stä) sairastuvalta

Viikko takana ja maanantaina körryytellään Eläinklinikka Takalalle tikkien poistoon, TOIVOTTAVASTI. Sivulauseena voin muuten lämpimästi suositella heidän palveluitaan. On tärkeää että itse hoidon laatu on hyvää, mutta mulle on kyllä melkein yhtä tärkeää ystävällinen ja välittävä suhtautuminen sekä potilaaseen että sen hermoileviin "omaisiin". Olen sen verran överihuolestuja, että tulee parempi mieli kun saan tunteen, että henkilökuntaa ihan oikeasti kiinnostaa homma muullakin tasolla kuin että hoidetaan se alta pois... Olisi aika karseaa jättää koira sellaisten ihmisten käsiin, joista tätä fiilistä ei välity, vaikka ne ammattilaisia olisivatkin. Mää varmaan kuolisin huolesta ja hädästä jos sattuisi joskus jotain oikeasti vakavaa *koputtelen puuta*. Mutta joka tapauksessa, Takalan klinikalla palvelu oli meidän mieleen!



Kuten jo arvata saatoin, aika on ollut pitkä ja matka kivinen. Leikkauksen jälkeisinä öinä meidän huushollissa ei nukkunut kukaan. Ensimmäinen yö maattiin A:n kanssa sängyssä ja yritettiin epätoivoisesti nukkua siinä onnistumatta. Nousin ylös kuuden maissa kun rakas rekku tukeutui ties kuinka monennen kerran hädissään sänkyyn ja läväytti kaulurinsa mun naamalle. Seuraavaksi yöksi päätettiin suosiolla jakaa univuorot. Toinen oli olohuoneessa koiran kanssa, että toinen pystyi nukkumaan. Menohan oli ensimmäiset päivät sitä, että Muskan piti saada olla lähellä koko ajan. Ihan paniikissa ja väkisin tunkesi syliin ja iholle. Ja tätä se yritti sitten toteuttaa yölläkin. Myös lääkityksestä johtuvat ilmavaivat on aiheuttaneet armottomia paniikkihepuleita. Jeah, mun koira piereskelee ja juoksee sitten hädässä pakoon, ja oon miettinyt ihan liikaa sen takapäätä viikon aikana. Hehkeää.



Tuo söpö turkoosinvärinen puhallettava rengas ei oikein toiminut, kun notkea pirulainen ylsi sen kanssa takapuoleensa. Lekuri totesikin jo kun lähtöä tehtiin, että "ompas se notkea!" ja antoi mukaan varmuuden vuoksi normikaulurin. Sekin osottautui arveluttavaksi kokonsa puolesta, joten kaivettiin kaapin perukoilta esille kasaan lytistynyt horror-antennitötsä. Toimii. Yritys päästä peräpeiliin käsiksi on ollut senkin kanssa viime päivinä kunnioitettavan sinnikästä.

Itkut oli itketty muutamassa päivässä, ja pari viimeistä yötä on jo nukuttukin aika lailla koko yö. Tai sitten oon niin väsynyt etten enää rekisteröi ralleja. Ulkoilu on välillä täyttä tuskaa, koska sillon mennään ilman suojavarusteita ja näin ollen yritystä pää per***ssä kävelyyn riittää.

Alussa käytin sanaa "toivottavasti" tikinpoiston yhteydessä, koska mun täysin ei-mihinkään perustuvan analyysin mukaan leikkaushaavat näyttää joltain muulta kuin ehkä pitäisi? Ihan niinkuin toisella puolella olisi reikä joka ei sinne kuulu, olisko siitä lähtenyt tikki? Aika pikaisesti olen niitä haavoja tutkaillut, joten vaikea sanoa. Hillitsen kuitenkin itseni, ja odotan tuomiota maanantaihin saakka, kun kipeä M ei näyttäisi enää pahemmin olevan. Luulen, että sitä lähinnä v****taa armottomasti.

Mää nii-in toivon, että lekuri toteaa maanantaina homman olevan kunnossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti