keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Surkeiden sattumusten sarja

Nyt ei kyllä kulje kovin vahvasti. Peräpeilistä napsittiin tikit pois reilu viikko sitten, ja hoitajan mukaan leikkaushaavat näytti hyviltä. Pari päivää vielä kauluria ja sen jälkeen pikkuhiljaa voi palailla arkeen ja harrastusten pariin. Jotta homma ei olis ollut turhan simppeli ja mieli kauaa liian korkealla, niin huomasin kotona seuraavana päivänä että yksi tikki oli jäänyt. Toinen pää sisällä ja totaalisen jumissa. Juteltuani lääkärin kanssa päädyin leikkaamaan tikin juuresta, koska nätisti sitä ei sieltä poiskaan saanut. Ja sitten vaan toivotaan ettei ala vaivaamaan siellä koskaan. Case closed, koira hoitoon porukoille ja pitkäksi viikonlopuksi Helsinkiin. Ihan fiiliksissä odottelin, että tänä viikonloppuna oisin ottanut hallivuoron ja mennyt kokeilemaan miten se aksa kulkee.

Ja sitten maanantaina myöhään tuli puhelu: Muskan päälle oli käynyt koira melko rajusti. Olivat ajatelleet ensin odottaa seuraavaan aamuun jotta en huolehtisi, mutta näytti sen verran pahalta että soittivat kuitenkin. Voi sitä itkun määrää. Meni kyllä ihan kuppi nurin ja meinasin lähteä ajamaan samantien. Toinen etujalka ei kantanut, eikä koira halunnut liikkua tai nousta ollenkaan. Lähdin sitten kuitenkin vasta aamulla etten hädässäni ja kiukussani ajele yöllä ojaan...

Sain iltapäiväksi eläinlääkäriajan ja Muskalle kipulääkettä ensi hätään. Eilisen aikana liikkuminen nilkuttaen jo onnistui, mutta jalan yläosassa oli purema, jota yritti nuolla ja samaiseen jalkaan kertyi nestettä. Tai niin me luultiin, lääkärissä kävikin ilmi, että se oli kaasua (?) jota todella ärhäkkä ja kova bakteeritulehdus aiheuttaa. Reikiä löytyi muualtakin, mutta tuo oli pahin. Voimakasta antibioottia suoraan kankkuun sekä 10 päivää kuurina, kipulääkitys ja haavojen hoito 5 kertaa päivässä vetyperoksidilla ja betadinella jotta bakteerit sais kyytiä. Jos kaasu ei ala häviämään, tai jos yhtään pahenee niin kipin kapin lääkäriin ja sitten se pitää avata. Toivotaan TODELLA että lähtee paranemaan. Pitänee käydä joka tapauksessa vielä näyttämässä kun tulehdus alkaa hellittää, ettei varmasti ole mitään muuten hajalla. Onneksi, voi onneksi ei käynyt tämän pahemmin *koputtaa puuta*.

Mulla on ollut aiemmista kokemuksista johtuen jonkinmoinen ikävä jännitys tällaisten tilanteiden varalta. Meidän vanha lapinkoira sai aikanaan useaan otteeseen  rajusti selkäänsä muutamalta hallitsemattomalta saksanpaimenkoiralta, ja Muskaakin on keskellä metsää junnuna iso koira riepotellut, eikä omistajaa mailla halmeilla. Jos missään tulee koira vapaana kohti, niin kroppa jännittyy ja alan seuraamaan millä asenteella sieltä tullaan. Viime talvenakin metsäautotiellä nappasin karahkaa kouraan, kun pitkältä näin että kaksi isoa seisojaa juoksee kohti eikä omistajaa näy... Ne oli onneksi kilttejä. Mutta aina ne ei ole. Ja jos pienikin epäilys omasta koirasta on, niin pitäisi kyllä pitää se edes omien silmien alla koko ajan ja hallinnassa. Ja KIINNI siellä missä muita voi liikkua, jos on riski että käy päälle eikä sitä hallintaa ole. Tällaista ei pitäisi päästä tapahtumaan. Nih!

Vaikka tällaista ei ikinä koskaan toivoisi tapahtuvan, niin tämä ajankohta oli kyllä kurjin kaikista, kun justiin Muska alkoi olla oma itsensä. Ja ei kun lisää kipuja, ikäviä hoitotoimenpiteitä ja saikkua. Ja on varmasti ollut pimeässä metsässä kamala tilanne sekä koiralle että ulkoiluttajalle. Suurin raivo on laantunut, kun toisen osapuolen kanssa on keskusteltu asiasta ja hän on aidosti todella pahoillaan ja järkyttynyt. Saatiin hyvät itkubileet aikaiseksi. Rankka paikka, rankempi vielä kuin meille, tämä on hyökänneen koiran omistajalle.

Mutta tässä nyt sitten taas toivutaan kolhuista määrittelemätön aika. Toivottavasti paranee ennalleen - tämän möllöttelyn jälkeen luulisi ainakin intoa olevan! Muistetaankohan me enää edes ensi vuonna mitä tämä agility nyt olikaan ja että pitäiskö tässä muka lenkilläkin jo kunnolla käydä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti