torstai 24. marraskuuta 2016

Virheiden tekemisen taidosta ja niistä oppimisesta

Treeneissä on koettu aika siistejä hetkiä - ollaan päästy siis sen yhden pohjakosketuksen jälkeen taas kiinni parempiin fiiliksiin!

Törmäsin oheiseen blogikirjoitukseen, ja teksti kyllä osui ja upposi itseeni: http://tyokoiriajakoiraurheilua.omablogi.fi/moka-on-lahja/ "On mielenkiintoista seurata Facebookista ihmisiä joiden koiratreenit ovat aina ihania ja onnistuneita." Minäkin itse asiassa fiilistelen aika ajoin treenejä myös siellä Facebookissa, vaikka meidän treenit nyt tosin ei taida koskaan olla VAIN ihania ja onnistuneita. Voisin väittää, että me tehdään keskimääräisesti virheitä kutakuinkin saman verran kuin niitä onnistuneita juttuja, mutta siitäpä se ilo sitten revitään, että ensin me "ei osattu, epäonnistuttiin" ja sitten kun treenattiin niin opittiin jotain uutta ja onnistuttiin siinä vaikeassa tai uudessa asiassa. Tai vähintäänkin saatiin taas tietää joku asia, jossa me tarvitaan lisää treeniä. Viime viikon treenien fiilistely oli tällaista:




Kuten aiemminkin sanottu, kuluneen valmennusryhmävuoden aikana minä olen kehittynyt treenaajana hurjan paljon. Hyvähenkisessä ja kannustavassa porukassa olen oppinut arvostamaan enemmän myös itseäni, lakannut vertailemasta meidän tekemistä muihin ja oppinut viihtymään myös epämukavuusalueella ja suhtautumaan epäonnistumisiin järkevällä tavalla. Vuosi sitten / tämän vuoden alussa vielä suoraansanoen hetkittäin mietin, ollaanko me ihan väärässä paikassa ollessamme osa valmennusryhmää, kun treenit olivat meille vaikeita, ja oma olo oli sellainen että me vain alleviivataan osaamattomuuttamme treeneistä toiseen. "Kaikki muut" osaa, me ei osata. Kouluttaja-parka oli jo varmasti aika kovilla mun kanssa! Enkä nyt tarkoita sitä, että kovilla sen kanssa, ettei me osata vaan sen kanssa että minä tuijotin niitä kehittämisen kohteita HUONOUTENA. Viis siitä mitä jo osataan, tai että koira on alle kaksi vuotias ja me tehty yhdessä vasta melkoisen vähän aikaa. 

Mutta kun sisukkaasti viikosta toiseen mentiin sinne treeneihin, niin kas jotain tapahtui myös omalle asenteelle.  Ja nyt asiaa taakse päin tarkastellessa, me ei oltaisi takuulla kehitytty koirakkona taidollisesti läheskään näin paljon, jos oltaisiin käytetty vuosi tekemällä mukavia, sujuvia treenejä sellaisten asioiden parissa, jotka me jo osataan. Jos oltaisiin pysytty siellä mukavuusalueella. Myönnettäköön, että ei se helppoa ole ollut, mutta kannattavaa kyllä. "Treeniryhmässä pitää olla jokaisella turvallinen olo. Turvallisessa olossa uskaltaa epäonnistua, turvallisessa olossa ei aina tarvitse olla hyvä kelvatakseen. Turvallinen olo on sitä, että näiden ihmisten kanssa minä uskallan olla huono." Väittäisin, että tällä jutulla on ollut itselleni iso merkitys. Kun sekä kouluttaja että muu ryhmä alkoi tulla tutuksi, helpotti se mokailun sietäminen huomattavasti. Ja jotenkin ryhmän tiivistyessä porukka kouluttajan johdolla on nostanut mun kykyä hyväksyä niitä virheitä ja löytää positiiviset jutut sieltä seasta. Ei ole tuntunut huonolta enää. Tai vaikka olisikin, niin sen kanssa pystyy elämään. Toki merkityksensä on myös sillä, että jossain vaiheessa oli vähän niinkuin pakko ottaa aikaa ja miettiä tätä asiaa tosissaan ja laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Vaikka harrastaakin "tosissaan", eikä sen tarvitse joka hetki olla sydämiä, perhosia ja iloisia onnistumisen tunteita, niin kyllä sen pääasiassa pitäisi kai kuitenkin olla asia josta nauttii ja jota tekee mielellään. Että joutui sitten ihan pohtimaan, että mitä varten tässä nyt harrastetaan. Harrastetaan, koska se harrastus on itselle ja koiralle yhdessä kivaa, treenataan jotta kehityttäisiin siinä harrastuksessa paremmaksi, ja paremmaksi ei voi tulla jos ei harjoittele asioita joita ei vielä osaa. Ja väkisinkin niitä asioita, joita ei vielä osaa on paljon. 

Muita kuulumisia sitten taas pohdintaosion jälkeen. Muskan piti mennä korkkaamaan rallyn AVO-luokka, mutta kas minä huomasin että sen rokotukset oli juuri menneet vanhaksi. Hyvä minä. No onneksi tuli ilmottua kisoihin, jotta katsoin myös sen papereita ja huomasin asian. Kisat jäi nyt sitten välistä, harmi. Käytiin sitten päivittämässä rokotukset ajan tasalle, ja samalla pyysin lääkäriä tsekkaamaan Muskan nisän viereen ilmestyneen patin. Edessä on nyt sitten joulukuun alussa nisäkasvaimen poisto ja todennäköisesti samalla myös sterilisaatio. Voi mummokoirasta :/ Toivotaan, että leikkaus sujuu hyvin, ja mummeli on sen jälkeen entistä ehompi. Jotenkin vähän kauhulla odotan etenkin sitä toipumisaikaa. Turhan elävänä on mielessä anaalirauhasten leikkauksen jälkeinen toipilasaika! Leikkaus ajoitetaan niin, että Muska ehtii toipua rauhassa ennen joulua, koska silloin todennäköisesti suuntaamme Pohjanmaalle, eikä poteminen siinä hulinassa ole kenellekään mukavaa.

Sinnin kanssa tokotreenit on jatkuneet, mukavaa kyllä kun sen kanssa on päästy tekemään säännöllisesti muutakin kuin agilityä. Jospa ensi vuoden loppupuolelle saisin sille katsottua jotkut tokokisat, ja ehkä rally-tokokisatkin? Tokopohjilla kun pienellä lisätreenillä ALO-luokan jutut menisi siinä samalla. Pari viikkoa sitten käytiin pari rataa omassa hallissa aksakisoissa, kaksi OHJAAJAN tekemää hyllyä tehtiin. Siitä onkin aikaa, kun olen unohtanut miten rata tulisi suorittaa :D Ensimmäisellä radalla siis ihan ohjasin koiran väärälle esteelle, kun tajusin liian myöhään että ei meidän tuonne pitänyt mennä. Toisella radalla hyllytin kaatamalla itse esteen. Mahtavaa! Olin ajatellut noiden kisojen olevan viimeiset tälle vuodelle, mutta seurakaveri sai houkuteltua meidät mukaansa vielä Kotkaan viikonloppuna. Josko sitten malttaisin laittaa kisat tauolle. Juoksujakin Sinnille olen jo tovin aikaa odotellut, mutta ei näy eikä kuulu. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti